Heipparallaa!

Uusin postaus löytyy alla olevan "Mietiskelymatskua"- jutun alta. Se tuli sinne ilmeisesti sen
takia, että aloitin kirjoittamaan sitä ja tallensin sen luonnoksena aikaisemmin kuin tuon viimeksi julkaistun jutun. Yritin vaihtaa sen paikkaa, mutta sellaista toimintoa en löytänyt...

Mietiskelymatskua

Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.
Room. 12: 12

Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.... Mutta ainahan saa toivoa, että se onnistuu!

Kauneutta taiteessa

Ajattelin vielä jatkaa tuohon samaan teemaan liittyen
kauneudesta taiteessa ja ylipäänsä koko luomakunnassa. Vesa Ollilainen referoi ja pohtii blogissaan http://vesan.blogspot.com/ Douglas Groothuisin teosta Totuusrappio: Kristinuskon puolustus postmodernismin haasteilta ( InterVarsity Press 2000). Kirjassa kerrotaan postmodernismista ja sen seurauksista, muun muassa siitä, että Totuus pyritään korvaamaan uusilla totuuksilla. (Tähän ajatukseen liittyy se New age-liikekin, josta on ollut puhetta edellisen jutun kommenttien puitteissa.)

Ollilaisen referoinnin mukaan Jumala näkee luomassaan maailmankaikkeudessa ja ihmisessä esteettistä kauneutta. Luomakunta on luotu paitsi toimivaksi myös kauniiksi ja tämä kauneus tuottaa Jumalalle iloa (Snl 8: 22-31).

Ihmisellä on Jumalan kuvana kyky luoda asioita taiteellisen ilon vuoksi. Groothuis on sitä mieltä, että ihminen voi ilmaista esteettistä kauneutta, joka on kaukana ihmiselämän brutaaliudesta. Taiteen kautta voidaan löytää jotain siitä kauneudesta, joka on luomakunnassa ja ihmisissä Jumalan jäljiltä. Vanhan testamentin mukaan Jerusalemin temppelin rakentamisessakin oli ideana se, että temppelistä tulisi Jumalan mielen mukaisesti kaunis.

Syntiinlankeemuksen takia Jumalan antamia taiteellisia lahjoja voidaan kuitenkin käyttää myös väärin tai pahaan. Väärin niitä käytetään silloin, jos niitä käytetään synnin välineinä tai ylipäänsä jollain tavalla niiden Antajaa vastaan.

Groothuisilla on sellainenkin kiinnostava ajatus, että taideteos pääsee kunnolla todellisessa kauneudessaan esille vasta tulevaisuudessa kun taiteen päällä oleva kulttuurin ja hengen kalvo saadaan riisuttua. Kristitty odottaa tätä aikaa Groothuisin mukaan. Itselleni tämä ajatus ei aivan avautunut. Käsitän sen niin, että ihminen on usein kykenemätön näkemään taiteessa olevaa kauneutta ennen kuin Jumala vaikuttaa tämän ihmisessä.



Groothuisin mukaan kristityn tulisi vastata postmodernismin tarjoamaan " monien totuuksien" tuomaan haasteeseen. Ihmisellä tulisi olla hänen mielestään hallittua makua ( "disciplined taste") taiteen suhteen. Tämä tarkoittaa sitä, että taidetta tulisi tarkastella kristillisestä vakaumuksesta käsin ja yrittää erottaa siinä tekijän subjektiiviset näkemykset sen välittämistä objektiivisista arvoista ja totuuksista. Henri J. M. Nouwenkin ( joka on kirjoittanut paljon ihmisen hengelliseen elämään liittyvää paljon luettua kirjallisuutta ) muuten kirjoittaa siitä, että kristityn tulisi tarkastella kulttuuria ja taidetta krisityn identiteetin läpi.

Se tapa, jolla ihminen reagoi taiteeseen, kertoo Groothuisin mielestä jotain tämän hengellisestä kypsyydestä. Taiteellisen teoksen herättämien tunteiden tulisi ohjautua sen mukaan, mikä on objektiivisesti oikein. Tunteiden pitäisi vahvistaa objektiiviset arvot ja niiden tulisi ohjautua objektiivisen hyvän ja oikean mukaan. Kristityn tulisi siis suunnata tunteensa kristillisen vakaumuksensa mukaan. Jos viihde tai taide ohjaa ihmistä toiseen suuntaan, se ei ole Groothuisin mukaan yksinkertaisesti silloin hyvää. Mielenkiintoinen ajatus.

"Elämää suuremmat elokuvat"

Jess! Viimeinkin luulen ymmärtäneeni mitä tarkoittaa kun puhutaan "elämää suuremmista elokuvista"! Tai olin minä luullut jo aikaisemmin ymmärtäneeni sen, mutta nyt sain asiaan syvemmän näkökulman.

Erään elokuvateoreetikon, Andrè Bazinin, mukaan hyvä elokuva paljastaa todellisuudesta sen, mikä siinä muuten jää näkymättä. Ajatus on kiehtova. Jos teoriaa pitää paikkansa pitävänä, niin elokuvalla on periaatteessa hyvin suuri potentiaali tuoda esille asioita, joita on vaikeaa pukea sanoiksi. Siis esimerkiksi joitain ihmisen elämään liittyviä teemoja ja tunteita, jotka ilmenevät elokuvan tarinassa, henkilöhahmoissa, dialogissa tai muissa elokuvallisissa keinoissa.

Lisäksi elokuvat voivat näyttää elämään kuuluvaa kauneutta tai rumuutta aivan ainutlaatuisella tavalla. Myös puhtaasti visuaaliset ja äänelliset keinot voivat kertoa maailmasta jotain, mitä siinä ei muuten nähdä, kuten kauneutta. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi valaistuksen, värien käytön, näytteillepanon tai kamerakulmien avulla. Omasta mielestäni hyvä elokuva pyrkii nimen omaan näyttämään tai kertomaan maailmasta jotain uutta. Ideaali olisi se, jos elokuvan katsomisen jälkeen katsoja voisi sanoa oppineen jotain uutta tai näkevän jonkin asian eri tavoin. Hyvä elokuva on mielestäni sellainen, joka pyrkii tähän.

Katsoin juuri vähän aikaa sitten yhden lempielokuvistani; Frank Darabontin Rita Hayworth-avain pakoon ( engl. Shawshank redemption ). Elokuva on mielestäni hyvä esimerkki edellä esittämästäni näkemyksestä. Elokuva kertoo miehestä, joka tuomitaan syyttömänä elinkautiseksi vankilaan vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta 1940-luvun lopulla. Elokuvan lähes koko tarina sijoittuu vankilan muurien sisäpuolelle ja kuvaa päähenkilön ja muiden vankien elämää hyvin vaikuttavalla tavalla. Elokuvassa on osattu kaivaa todella hienolla tavalla esiin erilaisia vankien elämiin liittyviä teemoja, kuten toivoa, unelmia, toiveiden murskaantumista ja murskaamista, epätoivoa, uudellaan syntyvää toivoa, totuutta, valhetta, uuden elämän alkamista, ystävyyttä ja toveruutta, pelkoa ja niin edelleen. On aivan turhaa tässä yrittää selittää elokuvan kohtauksia tai tapahtumia, koska ne eivät kuulosta miltään. Katsokaa itse!! Leffajuliste antaa esimakua...

Joskus on vaikeaa lähteä erittelemään syitä siihen, miksi joku elokuva tuntuu niin voimakkaasti kertovan jostain todella syvästi elämään kuuluvasta. Voi tietysti ruveta analysoimaan elokuvan näyttelijäntyötä, näytteillepanoa, kuvausta, leikkausta, valaistusta, ääntä ja niin edelleen, mikä on sinänsä todella kiinnostavaa. Joka tapauksessa yleensä "elämää suuremmassa elokuvassa" on kaikki osat jotenkin todella harmonisesti loksahdelleet paikoilleen eikä syytä voi löytää vain yhdestä elokuvallisesta keinosta. Suurin tekijä on oman näkemykseni mukaan kuitenkin ohjaaja sekä mahdollisesti käsikirjoittaja. Ohjaaja luo elokuvan kokonaisuuden ja hänellä on päässään ( tai tulisi olla ) vahva visio siitä, minkälainen elokuvasta tulee; mitkä ovat sen teemat, tunnelmat, vaikutukset, arvot ja niin edelleen. Hän on se, joka luo elokuvan maailman alusta loppuun muiden elokuvan tekijöiden kanssa. Ai että, mikä ihana mielikuva...:)

Mietiskelymatskua

Aamen. (Suomeksi Raamatunkohta on Ilm. 21:4.)

Bileet Taivaassa.. ja maan päällä?!

Kristillisen taivas-käsityksen yksi kiinnostavista kysymyksistä on se, onko taivas joku tuleva asia tai paikka, vai onko se jo nyt olemassa ja läsnä tässä maailmassa? Palataanpas taas siihen Paavaliin, eli Paulokseen, eli tuttavallisimmin "ihan vaan Paveen".


Pave puhuu taivaasta kahdessa merkityksessä. Ensinnäkin taivas on jokin tuleva todellisuus ja kristityn tuleva koti ( 2.Kor. 5:1-2, Fil. 3:20). Toiseksi Pave puhuu taivaasta hengellisenä todellisuutena, joka on olemassa yhtä aikaa materiaalisen todellisuuden kanssa. Tässä merkityksessä taivas on Kristuksen tämänhetkinen asuinpaikka, josta hän tulee viimeisellä tuomiolla takaisin (Room. 10:6, 1. Tess. 1:10, 4:16). Paven mukaan kristityt ovat "taivaan kansalaisia" ( Fil. 3:20 ) ja osallistuvat jo tässä maailmassa jollain tavalla taivaan elämään. Ja koska Paavalihan on tunnetusti erittäin merkittävä kirkkomme teologi, voisi olla hänen ajatustensa perusteella vaikeaa ajatella taivasta pelkästään jonkinlaisena tulevana paikkana tai asiana.

Silloin tällöin olen törmännyt esimerkiksi riparilaisten taholta kysymykseen siitä, mitä järkeä on yrittää elää oikein, siis vaikkapa raamatun opetusten mukaan, jos kerran luterilaisuuden mukaan teot eivät pelasta, vaan yksin armo? Itsekin olen miettinyt sitä, miksi oikeastaan elän kristittynä? Miksi pyrin tekemään oikein ja elämään raamatun opetusten mukaisesti? Onko ainoa motiivi se, että pääsen kuoltuani, tai sitten kun sen ylösnousemuksen aika on, taivaaseen? Vastaus on TODELLAKIN ei. Ensinnäkin kristityllä on aina vastuu itsestään ja toisista ihmisistä Jumalan edessä. Toiseksi ( ja nyt päästään takaisin päivän aiheeseen), olen Paven kanssa taivas-asiasta samaa mieltä; taivas on jollain tavalla läsnä jo tässä maailmassa. Ja muun muassa siksi meidän pitäisi elää kristillistä elämää. Ei siksi, että pääsisimme taivaaseen. Sinne pääsyyn riittää luterilaisuuden mukaan se usko ja kaste. Meidän pitäisi elää mahdollisimman "hyvää" elämää siksi, että olemme jo osallisia tuosta taivaasta ja meidän pitäisi elää sen mukaisesti. Emme voi "häpäistä" taivasta ja Jumalaa elämällä Jumalan tahdon vastaisesti. Pavea siteeraten, kristityt ovat "taivaan kansalaisia". Sitä paitsi "taivas maan päällä-ajattelusta" seuraa se, että maanpäällinen elämä on ainutlaatuinen, eikä vain passiivista kärvistelyä taivasta odotellessa. Ajatus taivaasta maan päällä saa kristityn aktivoitumaan. Lisäksi luulen, että jokainen, joka on tosissaan kristitty, ei voi olla yrittämättä elää niiden ihanteiden mukaan, joita hän pitää uskonnollisesti, raamatullisesti tai opillisesti perusteltuina. Kuka sanoikaan, että luterilaisuudessa ei riitä haastetta?!


Taivaassa ihminen näkee Jumalan ensimmäistä kertaa täydellisesti; kasvoista kasvoihin. Siellä Jumalan voima ja läsnäolo toteutuvat täydellisesti. Lisäksi Raamatun taivas-kuvauksissa ja vertauksissa korostuu taivaan yhteisöllinen luonne. Taivaassa eläminen on yhteyttä Jumalan ja yhteisön välillä. Usein puhutaan taivaasta muun muassa pitoina tai hääjuhlana. Eli toisin sanoen bileinä, joiden isäntänä on kolmiyhteinen Jumala ja jonne kaikkien toivotaan osallistuvan. Be there or be square! Niin, ja jos uskoo, että taivas on jo täällä maan päällä, niin silloinhan meidän pitäisi bilettää jo nyt Jumalan kunniaksi, vai?!

Tämä juttu on helvetistä

Voi taivas, mikä jutun aihe! Ei ole helppoa kellään, varsinkaan ihmisellä, joka yrittää kirjoittaa blogiin juttua taivaasta ja helvetistä... Tässä postauksessa puhun vain helvetistä, koska muuten jutusta olisi tullut liian pitkä. Taivaasta kirjoitan heti kun kerkeän. Joka tapauksessa aihe on todella kiinnostava ja monisyinen ja toivon, että kommentoitte siihen jotain.

Helvetti ei sinänsä ole nykyään kovin suosittu puheenaihe kirkon piirissä tai ihmisten keskuudessa, toisin kuin esimerkiksi keskiajalla. Italialainen kirjailija ja runoilija Dante Alighieri ( 1265-1321 ) kertoo oman näkemyksensä helvetin rakenteesta ja luonteesta teoksensa Divina Commedia ensimmäisessä kirjassa. Kirjoitan siitä tähän yksinkertaisesti siitä syystä, että kuvaus on mielenkiintoinen. Sille ei Raamatusta löydy perusteita eikä sitä pidetä luterilaisessa kirkossa millään tavalla normatiivisena.

Dante kuvaa helvetin olevan maapallon ytimessä. Hänen mukaansa se jakautuu yhdeksään piiriin, joista ensimmäisessä ovat vähiten syntiset ja kaikkein alimmassa ovat kaikkein syntisimmät. Viisi ensimmäistä piiriä muodostavat "helvetin yläosan". Ensimmäisessä piirissä asuvat ns. hyveelliset pakanat, sekä sellaiset, jotka ovat kuolleet kastamatta. ( Jeesus kävi tässä piirissä silloin kun "astui alas tuonelaan". ) Ensimmäisessä piirissä ei ole kidutusta. Toisessa piirissä ovat hekumalliset ( mitä ikinä tarkalleen ottaen tarkoittakaan ), kolmannessa ahmatit, neljännessä asuvat saidat ja viidennessä piirissä asuvat raivoisat.

"Helvetin alaosassa", jossa on myös tulta, asuvat kuudennessa piirissä hereetikot eli harhaoppiset (- huh, kannattaa siis olla tarkkana, mitä tännekin kirjoittaa...;)). Seitsemännessä piirissä asuvat väkivaltaiset ja kahdeksannessa huijarit ( joihin kuuluu Danten mukaan mm. moni paavi ). Yhdeksänteen piiriin kuuluvat petturit ( esimerkiksi Jeesuksen kavaltanut Juudas ).

Ajatusta helvetin olemassaolosta on viime aikoina kyseenalaistettu ja arvosteltu. Yleensä juslituksessa on keskitytty enemmän uskon positiivisiin puoliin ja Jumalan armon ja rakkauden korostamiseen. Kritiikki on kohdistunut lähinnä kahteen seikkaan. Ensinnäkin on ajateltu, että helvetin olemassaolo on ristiriidassa sen seikan kanssa, että Kristus on jo voittanut Pahan vallan. Toiseksi on ollut vaikeaa käsittää "kostavan oikeudenmukaisuuden" ajatusta. Koston ajatuksen ei sinänsä ole katsottu olevan erityisen kristillistä. Lisäksi on ollut vaikeaa sovittaa yhteen periaatetta rakastavasta ja armollisesta Jumalasta ja kosto- tai hyvitysrangaistuksesta, joka kohdistuu syntisiin. Asiasta on siis monia mielipiteitä. Joka tapauksessa Raamatusta löytyy lukuisia kohtia, joissa puhutaan helvetistä, tulesta, kadotuksesta tai "paikasta jossa kiristellään hampaita" tms. ( Esim. Matt. 5:22, Matt. 8:12, 13:42, Jes. 66:24 )

Helvettiin liittyy kiinteästi ajatus viimeisistä tapahtumista ja viimeisestä tuomiosta. Paavalia pidetään kristinuskon ensimmäisenä (systemaattisena) teologina ja siksi hänen ajattelunsa helvetistä ja kadotuksesta on mielestäni tärkeää ottaa huomioon. Lyhyesti sanoen teologian tohtori ja Paavali-tutkija Kari Kuulan mukaan Paavalin ajatuksiin ei varsinaisesti kuulunut opetus helvetistä, vaan uskottomien tuhoamisesta. Kirkkoraamatussa on "tuhoamista ja hävittämistä" tarkoittavat sanat käännetty termillä "kadotus", mikä vie Kuulan mukaan liian pitkälle vietyihin tulkintoihin Paavalin teologiasta. Ne, jotka eivät pelastu, yksinkertaisesti siis kuolevat ja heidän olemassaolonsa lakkaa.

Huh, tulipahan taas pohdittavaa. Saakohan sitä nukuttua ensi yönä..?!

Mietiskelymatskua

Eräs lempiraamatunkohdistani liittyy enkeleihin. Näihin jakeisiin sisältyy mielestäni lupaus Jumalan huolenpidosta. Lisäksi olen tulkinnut sen niin, että tästä heijastuu myös ajatus siitä, että kaikella on jokin tarkoitus.

"Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua,

missä ikinä kuljet,

ja he kantavat sinua käsillään,

ettet loukkaa jalkaasi kiveen."

Ps. 91:11-12

"Sitä kuvaa en unhoita koskaan" - lisää viikon teemaan

Ajattelin, että tätä blogia vois pitää sillä meinigillä, että joka viikko olis joku teema. Viikonloppuna voisin kirjoittaa jonkun isomman jutun ja sitten viikon aikana mahdollisesti jonkun/joitain pienempiä samaan teemaan liittyviä juttuja tai linkkejä tms. sen viikon hekilökohtaisten resurssien mukaan:). Kommentoida voi silti tietysti aina joko siihen "pääjuttuun" tai sitten niihin muihin. Tarkoitan siis sitä, että mahdollisen hyvän keskustelun ei tarvitse katketa siihen, jos laitan uusia juttuja blogiin. ( Tämä taitaa olla itsestäänselvää, mutta ajattelin kuitenkin mainita. )

Ajattelin laittaa yhdestä kirjasta ( Olli Seppälä: Enkeli-taivaallinen sanansaattaja/Kirjapaja 2003) muutaman tarinan, joissa ihmiset kertovat siitä, miten ovat kokeneet kohdanneensa enkelin. Aika jänniä, sinänsä.

Kirjan kirjoittamisaikaan 65-vuotias mies kertoo:

"Olin äitini kanssa Oriveden kirkossa. Kun postuimme kirkkosalista, näin eteisessä enkelin, joka istui oikeanpuoleisella seinustalla ja katseli ohikulkevaa kirkkokansaa. Hänellä oli valkoinen puku ja valkoiset siivet. Tukka oli myös valkoinen. Osoitin häntä sormella ja yritin sanoa äidilleni: "Katso, tuossa on enkeli", mutta en saanut lausutuksi sanaakaan.

En ole muistaakseni kertonut tästä tapauksesta kenellekkään, mutta olen sitä elämäni varrella joskus miettinyt ja uskostani huolimatta yrittänyt löytää näkemälleni ns. tieteellistä selitystä. Oliko n. 5-vuotiaan pojan silmien verkkokalvolle jäänyt kuva enkeleistä, joita löytyi kirkon kattomaalauksista-ei kuitenkaan samanlaista kuin siellä eteisessä näkemäni? Muita enkelikokemuksia minulla ei ole myöhemmin ollut."

Noin 50-vuotias nainen kertoo:

" Yli kaksikymmentä vuotta sitten serkkuni pienet lapset leikkivät illalla yhdessä terveinä ja iloisina. Aamulla äiti löysi kymmenen kuukauden ikäisen poikansa vuoteesta kylmänä. ( Kätkytkuolema? ) Kun kolmevuotias sisko heräsi, hän riensi heti ikkunan luo ja kysyi: Missä ovat ne valkoiset linnut, jotka kävivät täällä yöllä?"

Sinänsä vaikuttava tarina siitäkin syystä, että kyyhkysethän ovat Raamatussa usein Pyhän Hengen vertauskuva....

Seuraavan kertoo 55-vuotias nainen:

" Olin täyttänyt 47-vuotta ja jouduin leikkaukseen. Olin aika huonossa kunnossa kun tulin sairaalasta kotiin. Ensimmäiset päivät olivat vaikeita, sillä leikkaushaava oli kipeä. Sitten mieheni lähti työmatkalle ja jäin yksin. Elettiin toukokuuta ja yöt olivat jo valoisat. Heräsin keskellä yötä ja näin vitivalkoisen enkelin huoneessani, se oli kaunis ja sillä oli valkoiset siivet. Enkeli makasi lipaston päällä, ja minulle kerrottiin, että se oli tullut minua hoitamaan, koska olin yksin ja sairas.

Sitä kuvaa en unhoita koskaan. Enkelin nähtyäni rupesin paranemaan ja sain sellaisen ihmeen hyvän olon, tuntui siltä, kuin olisin kävellyt ilmassa. Ihana ja turvallinen olo. En ole elämässäni koskaan kokenut mitään näin järisyttävää."